Sain ensimmäiset silmälasini, kun täytin 10 vuotta. Ne olivat soikeat, metallisankaiset ja vaaleanpunaiset.  Sellaiset jotka eivät näkyneet kasvoilla, kun katsoi kaukaa. 90-luvun hengettömät, sanoi äitini. Inhosin lasejani. Ne olivat rumat ja piilotin ne aina välitunnilla taskuuni.

Teini-iässä lasit pysyivät aina repussa, olivathan ne nörttiyden merkki. Näköni huononi. Piilolinssit yleistyivät, mutta optikko myönsi niitä vain urheilukäyttöön. Urheilinkin paljon.
 
Aina ei ollut varaa ostaa piilolinssejä. Heikkoina hetkinä käytin vain toista piilolinssiä ja heitin permanentatun tukan vasemman silmän yli. Kätevää. Tai sitten käytin veljeni piilolaseja, jotka olivat yhtä numeroa liian heikot. Keksin, kun kaksi piilolinssiä laittaa päällekkäin, olivat vahvuudet melkein oikeat.
 
Mikko Alatalo -look
 
Lukiossa tilanne muuttui. Silmät alkoivat kuivua ja laseja piti käyttää enemmän. Hankin trendikkäät siniset muovisangat alennuksesta, sellaiset mitä Mikko Alatalo käyttää. Tuohon aikaan sininen väri oli muodikasta, kaikki oli sinistä - myös kotini sisustus.
 
Lukion jälkeen hengettömät tulivat muotiin ja myös minä ostin sellaiset. Käytin edelleen piilolaseja, mutta maltillisemmin. Työelämään siirtyessäni silmäni olivat jo niin kuivat, että päätetyössä oli pakko käyttää laseja koko ajan. Ne tekivät kuitenkin rumat painaumat nenääni. Nikkeliallergiani paheni entisestään ja nenän varressa oli koko ajan pieni rupi. Ei yhtään cool. Onneksi meikillä sai ihmeitä aikaan.
 
Palaneen hiuksen käry
 
Aloin haaveilla silmäleikkauksesta muutama vuotta sitten. Teknologia oli parin vuoden sisään kehittynyt ja leikkausten hinnat pudonneet alas. Päätin kerätä rahaa hinnalla millä hyvänsä; söisin vaikka kaurapuuroa vuoden. Luin kaiken mahdollisen leikkauksista: googletin, tutkin keskustelupalstoja ja vertailin hintoja. Lopulta valitsin vaihtoehdoista Terveystalon, sillä ex-mieheni oli operoitu siellä ja leikkaus oli onnistunut hyvin, vaikka hän oli ollut puolisokea (-7,5).
 
Viime keväänä pääsin vihdoin leikkaukseen. Jännitin etukäteen ja pelkäsin pahinta. Leikkauksen valmistelut kestivät noin vartin ja itse operaatio vain minuutin. Sinisiä, punaisia ja vihreitä valoja vilisi silmissä, kun laserkone operoi silmääni. Haisi palaneelle hiukselle. En halunnut miettiä, mistä haju tuli.
 
Leikkauksen jälkeen sairaanhoitaja kysyi, mikä on oloni ja näenkö hyvin. Kerroin, että edessäni sumupeitto ja silmiini särki. Sain kouraani särkylääkkeitä ja ohjeet levätä. Ilta meni sängyn pohjalla aurinkolasit päässä. Mietin mielessäni epäonnistuiko leikkaus.
 
Seuraava aamu oli erilainen. Muistan sen hetken, kun katsoin yöpöydälläni olevaa herätyskelloa ja näin digitaalinäytön numerot tarkkoina. Sekunnin ajan luulin, että olin nukahtanut piilolasit päässä, mutta tajusinkin näkeväni oikeasti. Tunne oli mahtava, jotenkin  uudestisyntynyt. Lääkäri tarkasti silmät vielä samana aamulla ja sanoi leikkauksen onnistuneen täydellisesti. Näköni oli +-0. Silmälasit olivat historiaa.