Soittajapojan valinta

Jälleen kerran tapasimme lukion vanhassa salissa: pieniä ja vähän isompia soittajia parveili viuluineen ja selloineen eteisaulassa. Me vanhemmat, jotka tunnistamme toisemme lastemme kautta, juttelimme kuin vanhat tuttavat syksyn sujumisesta. Musiikkiopiston syyskausi oli huipentumassa oppilaskonserttiin.

Monen tyttöesiintyjän jälkeen oli vuorossa poikakaksikko, toisella klassinen kitara ja toisella viulu. Pojat olivat teini-iän kynnyksellä, 12-vuotiaita. Juuri siinä iässä, jolloin moni jättää soitot sikseen tai siirtyy rokimpaan instrumenttiin. Toinen pojista oli omani.

Muistan hyvin, miten soitto alkoi. Poika kävi musiikkipainotteista päiväkotia, jossa sai kokeilla eri instrumentteja. Eskarin kevätjuhlasta palatessa hän kysyi: ”Äiti, saanko minä jatkaa viulun soittoa?” Sillä tiellä hän on: ensin musiikkiopiston soitinpajaan vuodeksi ja sen jälkeen pääsykokeiden kautta oppilaaksi – ainoana poikana viulistityttöjen joukossa.

Poikien varmuus näkyy ja kuuluu

Kun nykyään istun nuorten soittajien konserteissa, huomaan seuraavani erityisesti poikia. Pojissa on jotain samaa, varsinkin teini-iän myllerrysten seesteisemmällä puolella olevissa. He ovat usein ikäistään kypsempiä persoonallisuuksia: yksi fiilistelee silmät kiinni, toinen uppoutuu instrumenttiinsa Tenavien Amadeuksen tapaan. Kukaan ei soita huolimattomasti sinne päin tai suorita soittoaan muita miellyttääkseen. Pojat soittavat ammattimaisen syventyneesti. He ovat valinneet musiikin.

Kenties omistautuminen kertoo siitä, että pojat ovat joutuneet puolustamaan valintaansa. Perehtyminen vahvistaa osaamista ja tuo itsevarmuutta. Se myös vie eteenpäin ja työn tulos näkyy. Kun kuuluu vähemmistöön, on oltava keskimääräistä parempi pärjätäkseen. Sama ilmiö pätee siis johtajanaisiin kuin soittajapoikiin.

Koulupojan maailmassa viulunsoitto ei ole meriitti

 

Joku ajattelee varmaan nyt, että helppoahan se on pojille erottautua, ja pojat nyt saavat muutenkin tyttöjä helpommin myönteistä huomiota ja kannustusta. Ehkä niin, mutta väitän silti, ettei viulunsoitto ole koulupojan arjessa meriitti sen enempää, kuin siviilipalvelus miesvaltaisella työpaikalla.

Myös minä soittajapojan äitinä huomaan työpaikan kahvipöydässä porukan hämmentyvän, kun lasten harrastuksista puhuttaessa tulee esille viulua soittava poika. Jätän viisaasti kertomatta, että läksyjä tehdessään hän kuuntelee Šostakovitšia ja vapaa-aikanaan säveltää omaa konserttoa. Tiedän kokemuksesta, että yhteistä juttua löytyy helpommin jalkapalloa pelaavan samanikäisen tytön menestyksestä.

Klassista musiikkia soittavat pojat tietävät itsekin, että he ovat poikkeus ja vähemmistö. Näkyykö poikamainen itsevarma huolettomuus siinä, että he eivät itse tunnu pitävän sitä ongelmana? Soittoharrastuksella ei välttämättä pääse poikaporukassa keräämään pisteitä, mutta ehkä sillä ei ole heille merkitystä. Tärkeät asiat jaetaan tärkeiden ihmisten kanssa. Vaistollaan pojat varmasti huomaavat myös sen, että tyttöjen maailmassa soittamisella onkin jo sitten aivan erilainen vaikutus. Vai mitä Tellu?