Minä. Neiti eurooppalainen, jalat tukevasti mantereessa. Kaukokaipuulle immuuni,
helposti hikoava.

Kenia. Maa Afrikassa, Saharasta etelään. Kuuma ja kaukana.



 

Mikä sai meidät yhteen?

Ystävyys. On sähköpostit, on skypet. Mutta pieni tyttö, joka juttelee hassuja ja kömpii
vielä syliinkin, varttuu vuodessa vieraaksi. Lähden perään, edes viikoksi, etten unohtuisi
enkä unohtaisi.
 

Mikä ei unohdu?

Paljaus. Kottikärry kadunkulmassa toimittaa kauppa-auton virkaa. Aaltopelti riittää seinäksi.
Turistitaksi saa jatkaa matkaa öisellä sivutiellä, kun rahat on suosiolla luovutettu niitä
enemmän tarvitsevalle. Maa on kuivaa, ruoho väsyy. Hyeena ei hymyile.
 

Kirkkaus. Taivas on kevyt ja läpikuultava, aurinko suorasukainen. Kirahvipuiston opas on
lajilleen vihkiytynyt, into säteilee silmistä ja hymy on suora. Korutehtaan naiset jaksavat
kujeilla nelivuotiaan kanssa.

Läheisyys. Tyttönen kipuaa aamulla sänkyyn herättämään minut. Bussissa tilaa on aina
kaikille. Orvot norsut saavat ruokaa pullosta ja nukkuvat tallissa oman hoitajansa kanssa,
yö yön perään.
 

Liike. Koulupukuisten neitojen kikattava jono kulkee paahteessa tiiviinä eteenpäin. Töihin
hölkätään kadunviertä ryhdikkäänä puku päällä, aamuruuhka on autossa hikoilevan murhe.
Lapset tanssivat, norsutkaan eivät lyllerrä.

Energia. Se on väkevää, vastustamatonta, tarttuvaa! Se on liikettä, se on hymyä, se on
kirkkaita värejä ja karua kauneutta. Oma hämmennys ja hiki haihtuvat huumaan.
Kenia, olen sinun.