Timo Korpela

Työn tahdittama arki kaipaa ajoittain itsekkäitä irtiottoja. Usein on kuitenkin vaikeaa löytää harrastuksille aikaa: kotoa lähteminen, itse harrastus ja sieltä palaaminen voivat viedä illasta 3–4 tuntia. Onnekseni olen löytänyt harrastuksen, mikä ei rajoitu fyysiseen paikkaan, tai juuri aikaakaan: yhdysvaltalaisen koripalloliiga NBA:n seuraaminen.

Penkkiurheilu, mitä uutta tuossa nyt on? No ainakin se, että seuraaminen tapahtuu 100-prosenttisesti netissä, tosin vajaan päivän myöhässä reaaliajasta. Toki otteluita voisi seurata netin kautta suorina lähetyksinäkin, mutta se edellyttäisi ankaraa valvomista sydänyönä. Sellaista ei työssäkäyvä perheellinen jaksa.

Silloin tällöin kyllä hykerryttää ajatus irrottaa kaapelit arjesta ja ryhtyä kokopäivätoimiseksi korispummiksi: toljottamista yöllä ja koisimaan, kun lähimmäiset marssivat marraskuun sohjohiekassa töihin. Vielä kun joku maksaisi siitä palkkaa. Ratkaisu: koripalloblogin perustaminen?

Tässä harrastuksessa teknologia palvelee ihmistä. Voin ladata haluamani ottelun kovalevylle ja katsoa sen silloin kuin huvittaa (lue: kun lapset nukkuvat). Jos koko ottelun katsomiseen ei kerta kaikkiaan löydy saumaa, NBA:n nettisivuilta saan muutamassa minuutissa infon viime yön kierroksen tuloksista, ja kiinnostavimmista peleistä voi katsoa parin minuutin koosteet.

Se tunne!

Koripallo on minulle tuttu laji muutenkin kuin penkkiurheilun kautta. Hikiset pukukopit ja venähtäneet nivelsiteet ovat vielä tuoreessa muistissa, vaikka parin vamman edesauttamana aktiivisesta tuntumasta lajiin on jo viitisen vuotta. Tunneside on kuitenkin edelleen vahva. Tiukan ottelun loppuhetkillä oma syke huitelee pelaajien tavoin lähempänä kahtasataa ja hiki puskee otsalohkon läpi. Koripallo on joukkuepeli myös kotikatsomossa ja suoritusten analysointi kovaan ääneen innostuneessa porukassa on olennainen osa nautintoa.

Vertaistukea riittäisi. Virtuaalimaailma on väärällään erilaisia foorumeita, jossa voi purkaa sydäntään oman suosikkijoukkueen alakanttiin menneestä kaudesta tai ihmetellä yli 10 miljoonan dollarin vuosiansioilla pelaavan sentterin flegmaattisia esityksiä. Olen kuitenkin huomannut olevani epäsosiaalisen (ja epäsosiaalinen) median käyttäjä, minulle riittää yksisuuntainen signaali.

Tilastoihin vedoten

Yksi kiehtova aspekti koripallossa on se, että lajissa tilastoidaan lähes kaikki mahdollinen. Koripallo on prosenttipeli. Jos vastustajan onnistumisprosentit pelin eri osa-alueilla ovat keskimääräistä alhaisemmat, voiton todennäköisyys kasvaa. Edellyttäen tietysti, että oma joukkue onnistuu vähintään keskiverrosti.

Vastustajan jääminen alhaisiin onnistumisprosentteihin edellyttää kovaa työtä. Häiritse, katko, ole edessä, älä anna tilaa, sydän peliin! Jos henkeä pitää vetää, tee se kun oma joukkue hyökkää. Itse arvostan erityisesti niitä pelaajia, jotka raatavat joukkueen eteen, eivätkä siksi paistattele valokeilassa. Juuri he mahdollistavat joukkueensa ratkaisijoille tilan ja ajan ratkaista ottelu. Heissä on myös usein enemmän samaistumispintaa kuin painovoimaa uhmaavissa superatleeteissa. Puurtajien viesti lyijyjalkaisille on, että kovalla työnteolla ja asenteellakin voi päästä pitkälle.

Pelkkää fyysistä vääntöä ei koripallo kuitenkaan ole. Jos tuntuu että on, sen kuin katselee YouTubesta vuoden akrobaattisimmat tavat laittaa pallo korisukasta läpi. Alla esimerkki siitä miten voi käydä, kun ihminen saa jouset synnyinlahjaksi.