Innostuminen on yksi parhaimpia tuntemuksia elämässä. Sellainen asioista aidosti innostuminen. Kun on ihan täpinöissään ja tohkeissaan, positiivisessa riippuvuuskierteessä innostuksen kohteesta. Niin että siitä kilvan puhuu ja innostuu aina vain lisää. Innostuminen ei katso aikaa tai paikkaa. Kohdekin voi olla mitä tahansa. Hyvä kirja, kiinnostava ihminen tai vaikkapa oma tekemä raparperipiirakka. Siitä ei saa tarpeekseen ja sitä haluaa vain lisää – ja kärsimättömänä ihmisenä useimmiten mielellään heti.

Enpä olisi vielä reilu vuosi sitten arvannut, että innostua voi myös jalkapallosta. Siellähän ne ovat ruudussa sitä palloa potkineet, mitäs ihmeellistä siinä muka on. Mutta onhan siinä! Ja kyllähän me Lisukkeet sen tiedämme, kun joka viikko niin suurella innolla treenaamme. Lisää lisää, jaksaa jaksaa, huutaa valmentaja sekä se pieni ääni sisällä, vaikka jalat lyövät tyhjää hetkenä minä hyvänsä eikä henkikään oikein enää kulje. Mutta kun sitä tahtoo ja haluaa osata pelata, oppia lisää ja olla hyvä. Nyt! Heti! Pieni ihminen ei malta odottaa suurta kehitystään.



Innostavinta Lisukkeena olemisessa on kuitenkin – lajia yhtään väheksymättä – itse ihmiset. Voiko parempaa olla kuin se, että ympärillä on iso joukko hyviä tyyppejä. Että me yhdessä potkimme ja opimme, pidämme hauskaa ja kannustamme toisiamme. Että niiden ärräpäiden seasta kuuluu usein myös hervotonta hekottelua ja arkista rupattelua. Tärkeintähän tässä kuitenkin on, että innostus säilyy ja että sitä ruokitaan paitsi pelaamisella myös loistavilla Lisukkeilla.
 
Tästä onkin hyvä jatkaa ensi viikon peliin sekä jännittävään Imatran-turnaukseen. Muistattekos viime kesän Final Cupin? Kun siellä kentän reunalla odoteltiin omaa pelivuoroa, siristeltiin silmiä kesäauringossa, haukattiin omia eväitä ja haisteltiin makkarakojujen tuoksua. Jännittikin. Se oli hieno päivä ja niitä tulee vielä paljon lisää. Ollaanhan me kuitenkin paras jengi ikinä.