Seison vaatekaappini ovella tukka vettä valuen. Eilen, kuten melkein jokaisena arki-ilta, olen aamun karkaavia minuutteja hallitakseni katsonut vaateparren valmiiksi. Ja kuten tavallista, vaatteet, jotka tuntuivat illalla järkivalinnalta, näyttäytyvät aamulla aivan toisessa valossa – eilen oli eilen ja nyt on nyt. Tarvitsen pikaisen hätäratkaisun ehtiäkseni toimistolle edes jokseenkin säädylliseen aikaan.

Valinnanvaran sijoittuessa lähinnä likapyykkikoriin joudun tutkimaan puhtaana olevia vaihtoehtoja mukavuusalueeni ulkopuolelta. Katseeni kohdistuu farkkuihin: pillejä kolmessa värissä ja yhdet väljemmät. Pidän mukavuusvaatteista – töissä, vapaalla ja juhlissa. Mieltymykseni nimissä sovittelen jalkaani löysimpiä jameksiani, mutta sellaiset asettuvat tuntemattomasta syystä säännönmukaisesti päälleni länkisääriseen cowboy-lookiin. Päädyn mustiin pilleihin. Pesun karhentama – ja tiivistämä – denim on kaukana mukavuudesta.

Kun viimein istahdan bussiin, harkitsen samalta istumalta paluuta takaisin kotiin housujen vaihtoon. Herttoniemen asemalla luovun maitojunasta ja hyppään metroon. Vastapäätä istuu runsas nainen antavassa kesähameessaan. Naisen paljaissa säärissä pullistelee suonikohjuja. Toivon tiukkojen housujeni toimivan tukisukkien tapaan ehkäisten kaikenlaista löpsähtämistä. Toimivathan pillit parin vuoden takaisella Hannoverin-reissullakin: lumpsuva polveni ihmeparani ostettuani matkamuistoksi tiukat farkut polvituen sijaan.

Toimistolla jokainen työntekijä on tänään(kin) verhonnut alavartalonsa mustalla, harmaalla tai perinteisemmällä sinisellä denimillä. Sulaudun joukkoon. Farkut ovat luultavimmin yksi tehokkaimmista kulttuurien sulatusuuneista. Tai oikeastaan yksilöiden sulatusuuneista. Farkkujen sulauttava vaikutus antaa mahdollisuuden, mutta herättää minussa henkistä kiemurtelua: farkuissa koen yhteenkuuluvuutta enemmän muihin mutta vähemmän itseeni, ja voiko silloin oikeastaan olla yhteydessä yhtään mihinkään tai kehenkään?

Päivän kuluessa denim pehmenee siksi mukavaksi, että päätän poiketa lyhimmän reitin kotimatkastrategiastani. Astellessani Merisatamanrantaa nauran mielessäni, että olen itsekin kuin farkut: vaikka kangas on jo sieltä täältä puhki kulunutta, jokaista pesua seuraa uusi muovautumisvaihe. Muuttaessani Helsinkiin ajattelin, etten voi elinaikanani kuulua kaupunkiin. Juuri nyt, 11 Helsingin-vuoteni jälkeen merituulen vinkuessa satamarannan purjeveneiden mastoissa, minua ei saisi lähtemään rantakallioiden kaupungista kuin jalat edellä.

Kotona vaihdan jo eteisessä veluuriverkkareihin. Autuus ja ihanuus. Kiitän kumminkin pillejä päivän oivalluksesta: jos elossa onkin välillä kivipesuja, joista kuivuttuaan tuntuu kangistuneensa tai kutistuneensa, niin kyllä elämän uusiin muotoihin aina jotenkin venyy. Omasta itsestään ei silti kannata luopua, muuten elämändenimin reiät ratkeavat turhan isoiksi ja vaikeiksi parsia.