Inhoan työtäni. En viihdy työyhteisössäni enkä kuulu joukkoon. En edes halua kuulua, sillä sehän tarkoittaisi, että olen alistunut tilanteeseen.

Ai mihin tilanteeseen?

Olen viisissäkymmenissä ja ihan jumissa kurjassa työssäni. Ja tähän väliin sanon teille nuoremmille: älkää luulko, että olen jokin mummo. Ulkoinen habitukseni on ajassa, harrastukseni ovat reippaat, kuuntelen radio Rockia ja Energyä ja minulla on peruskouluikäisiä lapsia.

No niin, pakko oli näköjään selittää. Mutta olkoon siinä.

Jouduin muutama vuosi sitten yt-neuvottelujen uhriksi. Olin tehnyt pitkään luovaa työtä, jota rakastin ja jossa olin omalla maallani. Kun työttömyyden päätteeksi sain nykyisen työni valtion konttorirottana, olin aluksi helpottunut. Että on edes jotain. Ja olihan jännää opetella jotain täysin uutta.

Pari vuotta valtion virassa on nyt kulunut. Teknisesti olen kutakuinkin oppinut melko mutkikkaan työni. Henkisesti olen kuitenkin joutunut ahtautumaankenkälaatikkoon, ja siihen on joku laittanut kannen päälle. Laatikossa on tirkistysreikä, josta katselen outoa ympäristöäni. Näen itseni kuin ylhäältäpäin: kyyhötän siinä laatikossa, mutta oikeastaan olen jossain ihan muualla.

En totu enkä alistu - eikä pidäkään.

Minut herätti lopullisesti termi työn imu. Työterveyshuolto kävi meillä luennoimassa siitä, ja se oli ensimmäinen asia, joka minua kosketti tässä virastossa. Käsitin, että en tunne minkäänlaista työn imua. Tein vielä netissä työn imu -testin, vaikka tiesinkin lopputuloksen jo etukäteen.

Ilman työn imua ihmiselle tulee henkinen kuolema. Se on nyt lähellä, ellen tosissani taistele vastaan.

Työhöni kuuluu hallita paperikaaosta. Pöydälläni on pinokaupalla ikäviä asiakirjoja, ja minä siirtelen niitä paikasta toiseen. Tietysti teen myös tietokoneella jotain kuivakkaa. Välillä palvelen asiakkaita puhelimitse ja luulen, että olen toistaiseksi kyennyt näyttelemään kiinnostunutta.

Silloin tällöin toki pistäydyn kokouksessa: pomo puhuu pöydän päässä, ja me alaiset nökötämme pöydän ympärillä nöyrinä tyttöinä. Kokouksessa käsitellään yleensä työmme säännöstöä ja miten sitä tulee noudattaa. Jos minä ja yksi toinen joskus avaamme suumme, pomo toki vastaa, mutta muuten mitään keskustelua ei ole.

Ah, miten kaipaan entisen, luovan tiimini innokasta huudahtelua. Suunnittelimme uutta tuotetta, ja tiimissä kävi kihinä ja kuhina. Kun tuote sitten valmistui, sitä ihasteltiin tai joskus kauhisteltiin yhdessä. Sitten jäätiin uteliaina odottamaan yleisön vastaanottoa.

Nyt työni tulos on vain se, joka syntyy velvoitteen täyttämisestä. Kukaan täällä ei ole innoissaan mistään.

Opiskelenepätoivoisesti työn ohella, jotta pääsisin täältä joskus pois. Rakastamani ala vain on trendiala, jonne on kokeneenkin tekijän vaikea päästä.

Miten nainen tässä iässä hankkii mieleisensä työn? Miten olette itse hypänneet uudelle uralle sanotaan nyt vaikka ikävuosina 45-60? Tai miten tiedätte jonkun hypänneen? Kertokaa!

Jos taas kuvittelette, etten tule saamaan unelmatyötäni tässä iässä, älkää kertoko sitä minulle. Minä en luovuta enkä jätä sieluani tämän viraston käytäville.

Tahdon voima