Eräässä naistenlehdessä oli yleisönosastokirjoitus, jossa vastustettiin kiihkeästi eläinten pitämistä sisätiloissa. Kirjoittajan oma tyyli oli hyvin hyökkäävä ja hän syytti mm espanjalaisia löytökoiria auttavia ihmisiä fanaatikoiksi. Jäin miettimään sitä miksi eläimiin liittyvissä asioissa käydään niin usein tätä fanaattisuuskeskustelua.

Kennelliiton jäsenlehdessä oli noin vuosi sitten artikkeli Suomeen tuoduista löytökoirista. Artikkelissa toimittaja Tapio Eerola ruoti hylättyjä koiria Suomeen tuovia ihmisiä ja järjestöjä. Lopuksi hän ehdotti, että suomalaiset kasvattajat laskisivat myymiensä pentujen hintaa. Eerolan oletuksena oli se, että koiran tuo maahan ainoastaan henkilö, joka haluaa säästää pennun hinnassa. Kommentti oli ehkä tarkoitettu provokaatioksi ja onnistui, sillä aloin itse tutkia rescue-koiriin liittyviä verkkosivuja: www.espanjankoirat.fi &  www.espanjankatukoirat.fi.

Mitä verkosta löytyi?

Verkkosivuja ja eritasoisia tarhoja on paljon, ja jokaisessa tarhassa on satoja koiria. Uusia koiria saattaa tulla useita kymmeniä huonona viikkona. Koirista luovutaan helposti, kun ne eivät  sovi enää muuhun elämäntilanteeseen, halutaan nuorempi tai erilainen koira, tai esimerkiksi palataan Aurinkorannalta lähtömaahan.

Rescue-järjestöt toimivat vapaaehtoisvoimin ja -varoin. Vapaaehtoiset tekevät paljon ilmaista työtä asiansa eteen huolehtimalla koirista, toimittamalla ruokaa ja lääkkeitä tai ylläpitämällä sivuja. Siististi rakennettuja nettisivuja päivitetään tiuhaan, ja Suomeen tarjotaan pääasiassa ystävällisiä koiria, joihin on tarhalla jo tutustuttu. Tutkimani nettisivut ovat asialliset, mutta mitä enemmän lähtee surffaamaan paikallisten tarhojen sivuille, sitä toivottomamman käsityksen kokonaistilanteesta saa.

Puistoretki

Vaikka sivut ovatkin asiallisia, vähemmän asiallinen oli mielestäni tv-ohjelma ”koirien turvakoti”, jota kerran LivTV:stä seurasin. Hömppäänhän LivTV on profiloitunut muutenkin, mutta tässä hidastempoisessa ohjelmassa kuvattiin suomalaista pariskuntaa, joka on aktiivinen rescue-toiminnassa ja joka on sitä kautta tehnyt todella paljon hyvää. Kaiken heidän vapaaehtoisen työnsä teki kuitenkin vähemmän arvokkaaksi jakso, josta jäi mieleen vain se, että keski-ikäinen nainen vei koirat koirien rattailla piknikille puistoon. Apua. Koira ei ollut enää koira, ja siinä se fanaattisuuden raja taisi sitten juuri mennäkin.

Miten kävi?

Vuoden sivuja seurattuani, ja fanaattista tai ei, kotiimme muuttaa helmikuussa pikkuruinen ”Manuela”, entinen perhekoira, joka on viettänyt jo useamman kuukauden Marbellan tarhalla. En alunperin ajatellut ottavani meille uutta koiraa, mutta niin vain suurien kaveriksi tulee pieni koira – ja täysin riippumatta suomalaisten koirien myyntihinnasta.