Tänä kesänä olen viettänyt keskiviikkoillat urheilupuistossa nurmikentän reunalla. Silloin pelataan jalkapallon kortteliliigan ottelut. Vauhti ja meteli on melkoinen. Paikalla on illan mittaan satoja (kyllä, luit oikein: satoja) junnufutaajia, poikia ja tyttöjä. Kentän laidalla parveilevat vanhemmat ja muu yleisö.

Joukossa painelee posket hehkuen ja hiki päässä oma seitsenvuotiaani. Kerran poika sai lähipotkusta pallon rintaansa. Keuhkot tyhjenivät, poika kaatui nurmellle ja sitten pääsi parku. Valmentaja auttoi pojan kentän laidalle ja pisti maahan pitkälleen. Jalat ylös ja pumpataan ilmaa keuhkoihin. Pian loppui nikottelu ja henki alkoi taas kulkea. Minuutin päästä poika olikin taas jaloillaan.
 
Kun lapsi saa kolhuja, itselläni on täysi työ pysyä paikallani kentän ulkopuolella. Äidinvaisto kun käskee juosta lasta lohduttamaan. Pelinohjaajat ovat hyvin tilanteen tasalla ja viheltävät tarvittaessa pelin poikki. Valmentajat huolehtivat hyvin omistaan: vammojen tarkistus, hiusten pörrötys ja seuraavassa vaihdossa takaisin kentälle.
 
Pelinohjaajat ovat siis niitä, joita aikuisten pelissä kutsutaan erotuomareiksi. Iältään lienevät noin 13-15 -vuotiaita, junnuja siis itsekin. Tuomaroinnin lisäksi pelinohjaajien vastuulla on vihreiden korttien jakaminen. Sen saa ottelun päätteksi yksi pelaaja kustakin joukkueesta. Myöntämisen kriteerinä on reilun pelin pelaaminen, ”fair play”. Ei siis tarvitse olla huippupelaaja kortin saadakseen, vaan asenne ratkaisee. Oma futaajani on saanut kaksi ja säilyttää niitä kuin aarretta.
 
Jalkapallon maailmanmestaruuskisojen aikaan näkyi, että isompien pelejä oli seurattu tarkkaan. Tuuletuksista otettiin mallia, samoin filmaamisesta. Pienenkin kosketuksen jälkeen moni poika kieri nurmikossa jalkaa tai vatsaa pidellen. Mutta kun vihellystä ei kuulunut ja pallo ja pelikaverit jatkoivat matkaansa, niin johan tuli kiire nousta ja juosta perään.
 
Joukkue treenaa keskenään kerran viikossa. Upeaa, että löytyy aikuisia, jotka ovat valmiita näin käyttämään vapaa-aikaansa lasten kanssa. Mukana on niin entisiä sarjajoukkuepelaajia kuin nuorempana huvikseen palloa potkineita. Ja tuloksia syntyy. Kevään ensimmäisissä peleissä joukkue oli kuin varpusparvi joka säntäili miten sattuu. Saavutus oli jo se, jos jokainen tiesi onko kentällä vai vaihdossa. Nyt nämä eka- ja tokaluokkalaiset löytävät paikkansa kentällä ja osaavat pelata ja kuunnella ohjeita samaan aikaan. Kerran pojat tekivät hienon syöttelykuvion vastustajan maalin edustalla. Ylpeä valmentaja kääntyi yleisöön päin huudahtaen: ”Minä opetin tuon!”.
 
Fiilis kentällä on loistava. Valmentajilta löytyy kannustava sana jokaiselle pelaajalle. Kaikki saavat peliaikaa ja paikkoja vaihdellaan. Yleisö taputtaa myös vastustajan hienoille suorituksille. Ottelun jälkeen valmentaja kerää laumansa ympärilleen ja antaa palautetta. Hävitystäkin ottelusta etsitään ne asiat, joissa onnistuttiin.  
 
Lapset ovat oppineet myös häviämisen taidon. Ensimmäisen häviön jälkeen autossa istui kotimatkalla itkua tuhertava poika. Muutamaa viikkoa myöhemmin lapsi totesi jalomielisesti, ”Jos me aina voitettaisiin, niin niille toisille voisi tulla paha mieli”. Onneksi voittojakin on tullut ja niistä otetaan riemu irti: ”Kippis meille futismestareille!”