Se alkoi viimeistään toukokuun alussa. Suomen jokaisen radioaseman soittolistalle päivitettiin jälleen Tomas Ledinin ’Sommaren är kort’. Sisustus-, puutarha- ja muut elintilamme koristeluviettiin vetoavat lehdet pursusivat kukkaloistoa, terassikalusteita ja grilliruokaa.

Me istuimme viikonloppuisin kesätorpan pihassa katsellen, miten alaston maisema vähitellen verhoutui vihreään. Kesäkukkien siemenet kylvettiin. Torpan kunnostustöitä aloiteltiin. Kesälomaa odotettiin. Ja niin kului toukokuu.

Kesäkuun alussa, jos ei aiemmin, alkoi Tero Vaara määkyä eetterissä ’Vielä on kesää jäljellä’, tuota epäsuomalaisen yltiöpositiivista iskusävelmää, jossa yksinäinen ressukkakin löytää ystävän ja Suomen suvi on lähes loputon. Saapui juhannusviikko ja ensimmäinen, pieni harjoittelulomajakso. Multiin pannut siemenet versoivat orastavaa elämää. Pallogrilli kuumeni usein. Vihreys lisääntyi. Viikko kului nopeasti, niin kului kesäkuukin.

Heinäkuun alku oli juhlallinen: jälkimmäinen kahdesta lomajaksot erottavasta työviikosta painettiin uupuneina, mutta lähes hurmiossa. Ja sitten – kolmen viikon kesäloma alkoi 10-vuotishääpäivällä. Saunottiin. Syötiin makkaraa. Oltiin väsyneitä. Mutta oli LOMA! Putkiradiossa Loirin Vesku voihki ääni väristen: ”Tääl’ ukkoina jo syntyy sylilapset…”. Onneksi emme olleet Lapissa.

Me maalasimme, raaputimme, pitelimme sadetta ja toisiamme. Sisustimme torppaa uudelleen. Seurasimme sydän läikkyen jokaista pörisijää, livertäjää, kasvavaa väriläiskää, kypsyvää marjaa. Hellimme korviamme pienten kalojen pulahduksilla, lepakon siiveniskuilla, kuikan huudoilla, joutsenten kaakatuksella, kissavanhuksen kehräyksellä… Pelkäsimme ukkosta. Rakastimme jok’ikistä tuoksuvaa, raukeaa aamua. Hengitimme ilmaa, josta juovuimme aina yhtä lempeästi kuin viinistä. Vielä kokonaisia viikkoja lomaa jäljellä! Vielä niin monta päivää. Vielä muutama päivä.

Istuimme kesätorpan pihalla autossa, ukko, akka ja kissa. Me kaikki itkimme vähän – kyllä, olen melko varma, että myös kissavanhus itki. Oli heinäkuun viimeinen päivä. Edellisyönä olimme kävelleet hiekkatietä puolenyön jälkeen takaisin torppaan. Ilta kesänaapurien savusaunan tuvassa oli ollut yltäkylläinen ja lämmin. Nyt tuntui, että moottorin käynnistäminen repisi palan sielusta irti. Ja niin se taisi tehdäkin. Pidimme toisiamme kädestä. Lähdimme hiljalleen ajamaan pihatietä. Vilkaisimme vielä taaksemme, puhuimme torpalle kuin rakkaalle ystävälle: ”Pidäthän itsestäsi huolta. Nähdään taas pian. Ainahan on viikonloput…”.