"Ja tästä lähtö. Tule, hyppy, putkeen! Hmm,  tähän teen valssin. Ei parempi tehdä persjättö, ehdin paremmin seuraavalle esteelle. Hyppy, kiipee, pinta, tule! Ja nyt välistäveto, että saan Lunan putkeen. Ja sitten takaaleikkaus. Putkeen, aaaaa, pinta! Ja nyt tulee se punainen rengas. Pitää muistaa käskyttää kunnolla "rrrengas" ja sitten vaan "eteen". Maaliin pitäisi olla suora rata. Eiköhän tämä tästä mene."

Olen tutustumassa ykkösluokan agilityrataan. Kuumeisesti yritän muistaa esteiden järjestyksen ja miten ohjata koiraani niin, että saamme puhtaan radan. Tämä on kolmas rata tänä viikonloppuna. Nyt on pakko onnistua eli nollatulos on tavoitteena.

Yhdeltä radalta saimme jo tuloksen, josta tuli 15 virhepistettä ja lisäaikaa monta sekuntia. Toisesta tuli hylky, kun Lunalla oli liikaa ihmeteltävää radalla. Ensinnäkin, rengas oli punainen ja se on tottunut  hyppäämään mustan renkaan! A-kontakti oli täysin väärän värinen: kontaktiosa oli keltainen, kun se yleensä on valkoinen! Ja vielä kaiken lisäksi: puomin pinta oli täysin vääränlainen ja sitä tietenkin piti haistella koko pitkältä matkaltaan! Ei sovi meidän Lunalle, että mennään noin vain vaihtamaan esteet täysin erilaisiin kuin mihin se on tottunut! Tällä kertaa oli onneksi naistuomari, joten häntä ei tarvinnut käydä haukkumassa.

Ja meidän vuoromme tulee. Rata menee juuri niin kuin olin suunnitellut, Luna menee kuin tuulispää ja mielessä siintää jo nollatulos. Ja maaliviiva ohitettu! Taputuksia kuuluu - aivan mahdottoman ihana olo. Se oli nollatulos! Tuomari huutelee kuitenkin perään: "Voi, se olisi ollut nolla, mutta Luna tuli väärästä päästä putkea ulos!" Eikääää! En itse huomannut asiaa ollenkaan. Eli hylky! Taas!

Aloitin agilitykisaamisen keväällä ja olen muutamat kisat tahkonnut läpi. Pääasiassa tuloksena on ollut hylkäys, mutta jokunen tuloskin on tullut. Ja kerran olimme jopa kolmansia. Nollatulos eli täysin puhdas ja ihanneajan alle menevä rata on ollut se tavoite kaikissa kisoissa. Kuinka se vaan voi olla vaikea saavuttaa! Kaksi vuotta olen hyvää oppia koirakoulussa saanut, mutta opit eivät tunnu siirtyvän kisoihin. Minua lohdutellaan, että kyllä se nolla sieltä tulee, mutta välillä usko pettää.

Muutaman kerran olen huonojen ratojen ja treenien jälkeen päättänyt lopettaa koko harrastuksen. Kauaa ei mene kuitenkaan, kun on hinku takaisin ja onnistumisen hetket ovat todella upeita. Niitä odotellessa ei harrastusta voi jättää. Mitä siitä, vaikka tahkoankin ykkösluokassa ja teen virheitä radalla! Mikään ei voita hetkiä koiran kanssa radalla yhteisessä harrastuksessa! Ja omien lasteni treenien jälkeiset kommentit antavat hyvän kuvan siitä, miten se vaikuttaa myös mieleeni: "Äiti, me ei kestetä sua, oot liian hyvällä tuulella".