Sain ensimmäiset silmälasini, kun täytin 10 vuotta. Ne olivat soikeat, metallisankaiset ja vaaleanpunaiset.  Sellaiset jotka eivät näkyneet kasvoilla, kun katsoi kaukaa. 90-luvun hengettömät, sanoi äitini. Inhosin lasejani. Ne olivat rumat ja piilotin ne aina välitunnilla taskuuni.

Teini-iässä lasit pysyivät aina repussa, olivathan ne nörttiyden merkki. Näköni huononi. Piilolinssit yleistyivät, mutta optikko myönsi niitä vain urheilukäyttöön. Urheilinkin paljon.
 
Aina ei ollut varaa ostaa piilolinssejä. Heikkoina hetkinä käytin vain toista piilolinssiä ja heitin permanentatun tukan vasemman silmän yli. Kätevää. Tai sitten käytin veljeni piilolaseja, jotka olivat yhtä numeroa liian heikot. Keksin, kun kaksi piilolinssiä laittaa päällekkäin, olivat vahvuudet melkein oikeat.
 
Mikko Alatalo -look
 
Lukiossa tilanne muuttui. Silmät alkoivat kuivua ja laseja piti käyttää enemmän. Hankin trendikkäät siniset muovisangat alennuksesta, sellaiset mitä Mikko Alatalo käyttää. Tuohon aikaan sininen väri oli muodikasta, kaikki oli sinistä - myös kotini sisustus.
 
Lukion jälkeen hengettömät tulivat muotiin ja myös minä ostin sellaiset. Käytin edelleen piilolaseja, mutta maltillisemmin. Työelämään siirtyessäni silmäni olivat jo niin kuivat, että päätetyössä oli pakko käyttää laseja koko ajan. Ne tekivät kuitenkin rumat painaumat nenääni. Nikkeliallergiani paheni entisestään ja nenän varressa oli koko ajan pieni rupi. Ei yhtään cool. Onneksi meikillä sai ihmeitä aikaan.
 
Palaneen hiuksen käry
 
Aloin haaveilla silmäleikkauksesta muutama vuotta sitten. Teknologia oli parin vuoden sisään kehittynyt ja leikkausten hinnat pudonneet alas. Päätin kerätä rahaa hinnalla millä hyvänsä; söisin vaikka kaurapuuroa vuoden. Luin kaiken mahdollisen leikkauksista: googletin, tutkin keskustelupalstoja ja vertailin hintoja. Lopulta valitsin vaihtoehdoista Terveystalon, sillä ex-mieheni oli operoitu siellä ja leikkaus oli onnistunut hyvin, vaikka hän oli ollut puolisokea (-7,5).
 
Viime keväänä pääsin vihdoin leikkaukseen. Jännitin etukäteen ja pelkäsin pahinta. Leikkauksen valmistelut kestivät noin vartin ja itse operaatio vain minuutin. Sinisiä, punaisia ja vihreitä valoja vilisi silmissä, kun laserkone operoi silmääni. Haisi palaneelle hiukselle. En halunnut miettiä, mistä haju tuli.
 
Leikkauksen jälkeen sairaanhoitaja kysyi, mikä on oloni ja näenkö hyvin. Kerroin, että edessäni sumupeitto ja silmiini särki. Sain kouraani särkylääkkeitä ja ohjeet levätä. Ilta meni sängyn pohjalla aurinkolasit päässä. Mietin mielessäni epäonnistuiko leikkaus.
 
Seuraava aamu oli erilainen. Muistan sen hetken, kun katsoin yöpöydälläni olevaa herätyskelloa ja näin digitaalinäytön numerot tarkkoina. Sekunnin ajan luulin, että olin nukahtanut piilolasit päässä, mutta tajusinkin näkeväni oikeasti. Tunne oli mahtava, jotenkin  uudestisyntynyt. Lääkäri tarkasti silmät vielä samana aamulla ja sanoi leikkauksen onnistuneen täydellisesti. Näköni oli +-0. Silmälasit olivat historiaa.
 

Vuosi sitten kohtasin nelimetrisen itseni Kannelmäen Prismassa. Olin shop and go –tyyppisesti liikenteessä, kuumeisessa etsinnässä uudet vaelluskengät (älkää muuten ihan oikeasti ostako uusia kenkiä ilman sisäänkävelyvaihetta) hetkeä ennen Hetta-Pallas –vaellusta. Kiireisen sovitusvimman vallassa vilkaisin maastotossu toisessa jalassa, paljaat varpaat toisessa, olkani yli ja kas, sieltä minulle hymyili vallan samannäköinen tyttö jota olen tottunut aamuisin peilistä katsomaan. Aamuisin tosin ilman sitä hymyä mutta eniveis. Lattiasta kattoon –plakaatissa viiletin rullaluistimilla Käpylän puistokatuja naamallani sellainen virne että kärpäset alta.

Toisen kerran törmäsin itseeni varatessani lääkäriaikaa nykytyyliin netin kautta Lääkärikeskus Mehiläisestä. Sivustolla surffaillessani törmäsin jälleen hymyilevään itseeni, tällä kertaa läppärin näytöltä. Toinen itseni kohtaaminen sai minut hetkeksi pohtimaan, mitä tuotteita ja mielikuvia minä itselläni eli kuvillani mainostan.

Kuvapankkikuvaukset heinäkuussa 2008. Aamu valkenee aurinkoisena mutta minua ketuttaa. On viimeinen päivä töissä ennen lomaa, päällä ”maailma loppuu jos en tee tätä kaikkea tänään” –tunne ja mainoskuvaukset sovittuina keskelle päivää. Kyllä, silloinen työnantajani suhtautui suvaitsevasti sivutöihini ja salli minun poistua pariksi tunniksi kesken työpäivän tyydyttämään narsistisen minäni tarpeita. Lounas on jäänyt väliin jo useampana päivänä, päätä jomottaa ja kiireen tuntu saa äksyttelemään. Hymyile siinä sitten ja juuri niinhän minä teen. Kuvaukset siis menivät hyvin, olin tyylilleni uskollisena sporttinen, tarpeeksi sievä ja tehokas joten kahdessa tunnissa setti oli kasassa ja pääsin takaisin puurtamaan päivätyöni pariin.

Tutkimusten mukaan kauniit kasvot ja leveä hymy myyvät. Oletteko huomanneet iltapäivälehtien kansien olevan usein koristettu missien ja muiden näyttävien julkkisnaisten kasvoilla? Jos ette vielä ole, niin kiinnittäkääpä huomiota. Kaikessa mainonnassa myydään mielikuvia, uskomuksia paremmasta huomisesta ja ehjemmästä minäkuvasta. Koska itse tein urheilumallin töitä, olen tottunut näkemään itseni urheilutamineissa liikunta-aiheisissa mainoksissa. Milloin mainostan energia-, milloin palautusjuomaa, sauvakävelymerkkiä tai kuten Mehiläisen sivuilla, liikuntaklinikkaa. Asia huvittaa minua suunnattomasti, sillä huolimatta sinnikkäistä yrityksistäni eri lajien parissa olin koululiikunnassa aina se joukon jatko, joka ei meinannut mahtua kumpaankaan joukkueeseen. Teini-ikäisenä olin pitkine jalkoineni niin kömpelö, ettei suoraan kävelemisestä tahtonut tulla mitään. Lättäjalkapohjiani jouduin treenaamaan joka ilta tulitikkujen avulla: tikku lattialle ja varpailla kiinni; tervetuloa jalkaholvi!

Lyhyenä yhteenvetona edelliseen voidaan todeta minun mainostaneen tuotteita, joita en itse liittäisi itseeni. Asialla ei kuitenkaan liene merkitystä, sillä kuvani menevät vuosienkin jälkeen edelleen kaupaksi. Kuvien minä ei vanhene ja aina tulee uusia tuotteita mainoskasvoja vailla.

Lopuksi kaikille naistenlehtien ynnä muiden medioiden malleja kadehtiville tiedoksi: meitä mainoksissa liiteleviä pitkäkinttuja ja räpsyripsiäkin närästää. Myös meille tulee ripuli silloin kun on tullakseen. Meillä on parisuhdeongelmia, päihdeongelmia, kaiken maailman ongelmia ihan niin kuin teillä kaikilla muillakin. Mekin toivomme parempaa huomista ja ostamme sen pölynimurin, jonka varressa mainoksessa on kiinni se kaikista komein mies. Samat totuudet ja lainalaisuudet pätevät meihin siinä missä teihin muihinkin. Ai niin, ja tämä viimeinen tieto tekee teidät viimeistään onnellisiksi: Photoshop on jumalten väline, sillä saa sammakostakin kauniin.

Sain talvella uuden työtoverin. Hän on innostunut, nuori, osaava nainen. On ihana katsoa niin innostunutta työntekijää. Olinkohan itsekin jo työurani alussa noin kiinnostunut kaikesta uudesta? Hyvänen aika sentään, itse olin samassa tilanteessa 22 vuotta sitten. Olen työskennellyt tuon ajan saman työnantajan palveluksessa. Miten tuo aika onkaan rientänyt! Työni aloitin ikään kuin vahingossa – epäilen, että moni muukin on aloittanut uransa samalla tavalla. Nuorena, vastavalmistuneena sain tarjouksen kahdesta työpaikasta, toinen jo edesmenneen pankin palveluksesta ja nykyiseltä työnantajalta. Nykyinen voitti, koska sen tarjoamaan työpaikkaan oli lyhyempi työmatka. Näin jälkikäteen voin todeta, että valinta oli oikea, vaikka valintaperuste olikin ehkä kyseenalainen. Haloo, kuka valitsee työpaikkansa tänä päivänä pääkaupunkiseudulla tuolla perusteella? Ajattelin tuolloin meneväni vähäksi aikaa katsomaan – no, nyt on vähän katsottu, on jo lähes neljännesvuosisata takana.
Vuosien aikana olen saanut tehdä monia erilaisia tehtäviä. Olen myös tavannut paljon erilaisia ihmisiä. Väitän nähneeni työssä kaikenlaista ja väitän oppineeni valtavasti erilaisia asioita. Väitän myös, että kaikki tämä on antanut minulle paljon. Työyhteisöni ovat pääsääntöisesti olleet mukavia, toki näihin vuosiin mahtuu myös vähemmän mukaviakin asioita. Se on luonnollista, eihän kenelläkään voi olla koko ajan supermukavaa, vai voiko? Monet työkavereistani ja esimiehistäni ovat olleet kannustavia. Nykyinen esimieheni on tässä asiassa huippu. Hän on antanut minulle mahdollisuuden kehittää itseäni kiinnostukseni mukaan. Lisäksi otin vastaan lisätehtävän muutaman päivän harkinnan jälkeen. Alussa toki jännitti, kuinka selviän tuosta hommasta. Pomo kannusti, puoli vuotta on mennyt, olen suoriutunut ihan hyvin ja oppinut taas valtavasti!
Kirjoitukseni otsikko, Uuden edessä, viittaa tulevaan muutokseen. Ensi vuoden alussa työpaikallamme tapahtuu iso organisaatiomuutos. Aiemmat muutoksemme ovat olleet tähän verrattuna pieniä. Suhtaudun muutokseen rauhallisesti ja odotan mielenkiinnolla, mitä uutta taas saankaan oppia. Uskon, että tämäkin muutos on meille kaikille siinä mukana oleville mahdollisuus. Ihminen saa kaikista kokemistaan asioista itselleen jotain. Toivon ja tiedän, että saan ensi vuonnakin työskennellä mukavien ihmisten kanssa ja varmasti tehdä innostavaa työtä. Useasti se mihin uskoo, lopulta toteutuu.
Lopuksi toivon, että suuresta muutoksesta huolimatta kaikki työkaverini jaksaisivat olla yhtä innostuneita kuin alussa mainitsemani henkilö. Meillä kaikilla on paljon mukavia asioita edessäpäin, vaikka hetkittäin ehkä joudummekin ”tarpomaan suossa”. Siihen taas auttaa yhdessä tsemppaaminen.
 
Aurinkoista kesää ja mukavaa lomaa kaikille!

Lähdimme mieheni toiveesta pitkälle viikonloppumatkalle Venetsiaan juhlistamaan 10-vuotishää­päiväämme. Kohde oli minullekin mieleen, vaikkakin olisin ehkä valinnut toisin. Miksikö? Ehkä ajattelin, että olisimme voineet valita jonkin suuremman metropolin, jossa voisi aistia paremmin alkuperäistä elämänmenoa, ilman turistiruuhkaa. Tai ehkä olin vailla vahvaa näkemystä matkakohteesta ja valmis lähtemään lähes minne vain, pitkästä aikaa.

Ainutlaatuinen reitti lentokentältä suoraan ytimeen

                                     
Kuitenkin innoissani odotin matkaamme ja ostin Mondon Venetsian printtioppaankin, jonka luin hiirenkorville jo ennen lentokoneeseen pääsyä. Sen olimme jo päättäneet, että käytämme mahdollisuuden siirtyä – ainoana kaupunkina maailmassa – lentokentältä Alilaguna-vesibussilla suoraan kaupungin ytimeen, siis lähestyä kaupunkia suoraan sen ominaisesta elementistä käsin. Vesibussi pysähteli monella lähisaarella, joilla olisi voinut vierailla – mikäli aikaa olisi ollut enemmän kuin kaksi kokonaista päivää. Ja vaikkakin aikaa meni edestakaiseen vesibussimatkailuun, niin se kannatti helteisenä päivänä.
 
Nousimme vesibussista suoraan tapahtumien kesken turisteja kuhisevalle rantakadulle San Marcon –kaupunginosassa vain kivenheiton päästä Piazza San Marcosta, Venetsian tunnetuimmasta aukiosta. Siitä lähtien turisteja pitikin väistellä koko matkan ajan.

Lisää ainutlaatuisuutta – autottomuus ja vesitiet

 
Ihana Venetsia on täydellisen pittoresti kaupunki.  Lukemattomat kanaalit ja sadat sillat rikkovat ja yhdistävät katuverkkoa. Kävellessä kujilla luulee säännönmukaisesti päätyvänsä umpikujaan, mutta aina ennen seinää löytyy uusi kuja, josta pääsee eteenpäin, uusille kujille ja aukioille.
 
Kaupungille ominaista on autottomuus, joka antaa sen elämänmenoon ainutlaatuisen leiman. Kaikki tavarankuljetus tapahtuu vesiteitse ja loput hartiavoimin. Kujilla ja kanavanvarsilla liikkuessaan kuuleekin toistuvasti kulman takaa ”Attenzione!” sen merkiksi, että nyt tulee väistää aisakärryjä vetävää miestä.
 
Maailman kauneimmaksi tieksikin tituleerattu Canal Grande on todellinen valtaväylä, jossa alukset kiitävät kolmella kaistalla kuljettaen turisteja ja paikallisia sekä tavaroita. Ulkopuolisesta näyttäisi kanavassa vallitsevan jonkinlainen hallittu kaaos. Eipä ihme, että vain paikallisilla on lupa ohjata niitä. Canal Granden varrella voi ihastella rustiikkeja palatseja. Ei siis välttämättä tarvitse jonotella kymmenien metrien jonossa Dogen palatsiin San Marcolla, vaan ihmetellä matkan varrella esteettisiä elämyksiä, joita koko kaupunki on pullollaan.
 
Venetsia on kostea ja lähes helteinen jo toukokuun lopussa. Vesiraja kasvoi vihreää levää ja paikoin myös simpukoita. Aika ajoin saattoi haistaa saippuaisen parfyymin tuoksun sekä merenelävät, joita kuljetettiin ristoranteihin, trattorioihin ja myytäväksi mm. Rialton kalatorille. Kuljetusmiehien lisäksi toinen ryhmä, johon kirjaimellisesti törmää kujilla, on rakennus- ja remonttimiehet; kaupunki kaipaa perustusten rapautuessa vedessä kunnostamista alati.

Minun suositukseni

• Tutustu Venetsiaan vesiteitse – mahdollisuuksia on monia: vaporetto eli vesibussi, gondoli, nopea Canal Granden poikkiteitse ylittävä traghetto tai jopa soutukurssi, jolle voi osallistua turistitkin.
• Päämäärätön haahuilu ja vaeltelu, ympyrän kiertäminen ja jopa eksyily kapeilla kujilla ja lukemattomilla silloilla. Haistelu, maistelu ja ihmisten tarkkailu!
• Ihana ruoka, joista parhaimmistoa ovat merenelävät simpukat, scampit, musta spagetti sekä tietysti pastat ja pizzat, ricotta-pinaattipiirakka, ja sokerina pohjalla pistaasijäätelö. Nam!

 
Lämpesin täydellisesti ja nyt olen täysin hullaantunut ihmeelliseen Venetsian kaupunkiin. Voi kunpa olisin ehtinyt tutustua paremmin siihen ja tylsistyä vielä enemmän sen kujilla, aukioilla ja silloilla. On monta hyvää syytä joku päivä palata takaisin – suosittelen!
 
 
                                      
 
 

Tyttärenpoikani Daniel juoksi kuistin ovesta sisään kultainen kruunu mustilla kiharoilla keikkuen ja  hihkui "Olen kuningas".

Danielin hihkaisu osui ja upposi, hän tosiaan on  tämän perheen kuningas. Kuninkaan elkein hän ilmoittaa, milloin sopisi syödä ja mikä juuri nyt maistuisi, kenen sopisi lähteä kuninkaan kanssa pihaan pelaamaan ja milloin on kuninkaalle sopiva aika lähteä mummolasta kotiin.

Kuningas Daniel myös kuuluvalla äänellään ilmoittaa mikäli kohtelu ei ole ollut hänen arvolleen sopivaa: Kuningas on pakotettu syömään vaikka ei olisi nälkä, eno ei ole antanut pelata Xboxilla eikä olisi vielä aika lähteä kotiin. Kaltoin kohtelun kuulemiselta eivät valitettavasti välty edes naapurit.

Myös  asiakaspalvelussa kohtaamme päivittäin tuhansia kuninkaita. Kuninkaita tulee tietenkin palvella arvonsa mukaisesti. Kuuntelemme, neuvomme, autamme, pahoittelemme ja lopuksi  vielä kumarramme,  varmistaaksemme että kuningas on ollut tyytyväinen, säilyy asiakkaanamme ja käyttää jatkossakin rahansa juuri meidän yrityksemme palveluihin. 

Liian usein kuitenkin asiakaspalvelun arjessa  unohdamme, että asiakas on kuningas. On hyvä aina välillä muistuttaa mieliin että  me kaikki olemme kuninkaita, kohdellaan siis asiakasta niin kuin toivoisimme itseämmekin kohdeltavan.