Lapsuuden ystäväni Amerikasta ilmoitti tulevansa jouluksi Suomeen ystäviä ja sukulaisia katsomaan. Mikä katastrofi! Eikö hän voisi siirtää tuloaan vaikka ensi kesään. Nythän on kaiken maailman tauteja taas liikkeellä. Lähes kaikki Suomen sikainfluenssatartunnatkin tulivat aikoinaan ulkomailta matkailijoiden mukana. Ties vaikka olisi taas ”sikaa liikkeellä”.

Hetken asiaa mietittyäni ajattelin, että ei tässä auta muu kuin ruveta varotoimenpiteisiin. Siispä suuntaan heti apteekkiin hankkimaan hengityssuojaimia, kertakäyttökäsineitä ja käsidesiä. Näillä varmaankin pääsee alkuun.

Mutta mitenkäs jakaa nämä suojavarusteet ystäville ja sukulaisille? Taitaakin olla parasta mennä ystävää vastaan lentokentälle ja pyytää häntä antamaan tarvikkeet aina siihen taloon, jossa vierailee. Tietysti ystäväni pitää itse laittaa maski naamalleen heti lentokentällä, ettei yksikään pisara hänen suustaan lennähdä Suomen ilmatilaan. Ei kai ystäväni halua levittää tuota kamalaa tautia meihin rakkaisiin ystäviin ja sukulaisiinsa. KAiken kukkuraksi ystäväni on kova puhumaan, niin että pisaroita siis lentää. Ymmärränhän minä, että täytyyhän hänen kertoa kaikki Amerikan kuulumiset ja kysellä kaikkien voinnit. Joka kyläpaikassa kun samat kertomiset pälättää, niin jo on Suomen ilmatila täynnä sikapisaroita, joten maskia hänen on syytä pitää koko ajan suunsa edessä.

Näitä miettien ajan ystävääni vastaan Helsinki-Vantaan lentokentälle. Seison odotushallissa kaikki varusteet kassissa. En kehdannut laittaa maskia naamalle, sillä varmasti jossain joku paparatsi väijyy matkailijoita saadakseen mahdollisen sikainfluenssan tartuttajan kiinni ihan elävänä. Seuraavan päivän iltalehdissä oltaisiin molemmat suurin otsikoin: Lentokentältä kiinni otettu sikainfluenssan tartuttaja kiistää kaiken.
 
Sieltä ystäväni jo saapuukin hymyssä suin isoa matkalaukkua raahaten. Ei kai vaan tuo ”sikaa kapsäkissä” ajattelen. Päätin näyttää iloista naamaa, mutta hengittää vain ulospäin hänen läheisyydessään. Autossa vasta kertoisin suojautumiskeinoista. Siellä oltaisiin turvassa paparatseilta.

Ystäväni kiiruhtaa askeleitaan nähdessään minut. Hän lähestyy uhkaavasti ja ennen kuin ehdin väistää hän moiskauttaa poskisuudelman molempiin poskiini ja halaa napakasti. No siinä se nyt tuli! Ihan varmasti sain sikainfluenssatartunnan. Olen voimaton. Mikään ei enää auta.

Matkalla maalle (ystäväni mielestä paikkakuntamme on) ystäväni kertoo vuolaasti Amerikan kuulumisia sylkipisarat suusta suihkuten. Itsestäni tuntuu kuin eläisin viimeistä päivää.
Kaikki suojautuminen on enää turhaa. Leviää se tauti kuitenkin sellaisella puhemäärällä. Ei sitä pidättele hengityssuojainkaan. Parasta vain hoitaa oma tartunta pois päiväjärjestyksestä.

Vien ystäväni lapsuudenkotiinsa ja kiiruhdan kotiin sairastamaan. Kotona pesen huolellisesti kädet, kuten on neuvottu. Sitten rojahdan sänkyyn odottelemaan sikainfluenssan oireita. Ensinhän pitäisi nousta kova kuume ja heti perään kurkkukipua, yskää, hengenahdistusta, yleistilan lasku ja voimattomuus. Odottelen petissä viisi minuuttia. Ei tapahdu mitään. Päätän pakkomaata vielä tunnin. Siinä ajassa varmasti alkaa jo yskittää. Tunnin kuluttuakaan ei tapahdu mitään. Kokeilen nousta ylös, kantavatko jalat. Ihme ja kumma, jalat kantavat. Ei se sikaflunssa näköjään odottamalla ilmesty. Tulkoon milloin tulee, päätän olla välittämättä.

Muutaman viikon kuluttua saatan ystävääni lentokentälle. Ystäväni oli tyytyväinen vierailuunsa ja kertoi miten ihanaa oli hakata vastalla selkää saunan löylyissä pitkästä aikaa. Onhan taas kertomista Amerikassa. Vedän ystäväni keventynyttä matkalaukkua. ”Sika on tainnut jäädä Suomeen, koska laukku on keventynyt huomattavasti” kommentoin hymyillen.
”Mitä? Eihän sitä edes päästetty koneeseen, kun siltä puuttui sorkanjälki passista.” kuului ystäväni vastaus.

Goodbye dear fried!. Huumorilla selviää sioista ja flunssista, toivottavasti…